sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Haluaisitko elämääsi vähemmän kiirettä ja stressiä?

Mikäli vastasit kyllä voisi kolmen tunnin Mindfulness -kurssi olla juuri sinua varten!

Mindfulnessissa on kyse mielemme, ajatustemme sekä tunteidemme rauhoittamisesta erilaisin yksinkertaisin harjoituksin. Mindfulness, suomennettuna hyväksyvä tietoinen läsnäolo tai tietoisuustaidot, on taito jota voi harjoitella ja kehittää. Opimme harjoitteiden myötä hyväksymään ajatuksemme ja tunteemme sekä olemaan enemmän tietoisesti läsnä elämässämme.
Harjoittelun myötä mielemme selkenee, kehomme rentoutuu sekä terveytemme ja hyvinvointimme paranee. Opimme hallitsemaan stressiä paremmin sekä helpottamaan mahdollista ahdistusta. Harjoitukset parantavat myös keskittymiskykyä sekä kehittävät sosiaalisia taitoja. Opimme myös hyväksymään itsemme sellaisina kuin olemme, ilman arvostelua tai tuomitsemista.
Viime keväänä ohjasimme kahdeksan viikon Minfulness -kurssin. Nyt syksyllä kurssi on jaettu kolmeen yksittäiseen kokonaisuuteen. Jokaisena perjantaina on kolme tuntia, joista on voinut valita yhden kerran tai osallistua kaikkiin. 
Asiakkaamme ajatuksia kurssin jälkeen olivat mm., että viikonloppu tuntui pidemmältä ja lasten kanssa jaksaminen lisääntyi sekä töiden jäsentely helpottui. Haluatko Sinä kokeilla mitä saisit tästä kolmen tunnin kokonaisuudesta itsellesi? Siihen on mahdollisuus perjantaina 11.11. Kurssi ohjataan Aplicolla Sirpa Salmenojan johdolla klo 18-21.00. Tervetuloa mukaan voimaan hyvin.
 
Ilmoittaudu mukaan: info@aplico.fi

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Valtakunnallinen Liikuntapäivät -tapahtuma sai 486 lohjalaista liikkumaan Aplicossa!

Liikuntapäivät.fi on Suomen kunto -ja terveysliikuntakeskusten yhdistyksen, SKY ry:n isännöimä valtakunnallinen liikuntatapahtuma. Tämä oli järjestyksessään jo neljäs liikuntapäivä, jolloin yksityiset kuntokeskukset avaavat ovensa suomalaisille liikkujille. Liikuntapäivänä kaikki ovat tervetulleita tutustumaan ja kokeilemaan veloituksetta kuntosali- ja ryhmäliikuntapalveluja tapahtumassa mukana olevissa kunto- ja terveysliikuntakeskuksissa. Liikuntapäivän tarkoituksena on kannustaa kaiken ikäiset ja kokoiset ihmiset liikkumaan kuntokeskuksiin.
Liikunta -ja Hyvinvointikeskus Aplico on aina ollut aktiivisesti mukana osallistumassa liikuttamisen talkoissa. Aplico on ollut mukana kaikissa neljässä liikuntapäivät -tapahtumassa.
Tänä vuonna tarjosimme taas hyvän kattauksen liikuntamahdollisuuksia, joista 486 lohjalaista kävi nauttimassa. Jäähallilla pelattiin lätkää, kuntosali oli ahkerassa käytössä ja kymmenen erilaista jumppaa ja sisäpyöräilyä liikuttivat reippaita päivän treenaajia. Suurin osa kävijöistä kävivät tutustumassa ryhmätunteihin.

Järjestimme tapahtuman yhteyteen yrityksille ja yhteisöille kilpailun, jossa suurimman ryhmän kerännyt porukka voitti itselle 1000 € liikuntarahaa. Tänä vuonna rahan voitti uimaseura Octopus! Seurasta oli uimareita liikkumassa 18 kpl. Paljon onnea ja iso kiitos kaikille oman ryhmän keränneille.

Jokainen päivä on hyvä päivä liikkumiseen. Kuntokeskukset, kuten Aplico auttavat sinut turvallisesti liikkeelle minä vuoden aikana tahansa. Tarjoamme liki 100 tuntia ohjattua ryhmäliikuntaa ja 700m2 kuntosalin. Omaohjaajamme auttavat valitsemaan oikeat tunnit ja tekevät liikuntasuunnitelman kanssasi. Olemme koko klubin tiimi täällä sinua varten. Liikutaan yhdessä aktiivisesti taas koko seuraavakin vuosi. 

Liikuntapäivänä saimme todistaa upeaa liikunnaniloa ja yhdessä tekemistä!
Kiitos kaikille mukana olleille koko Aplicon tiimin puolesta!
 
Mikäli et lauantaina ehtinyt mukaan liikkumaan jatkuu Aplicossa liikunnanilo ensi viikollakin Halloweenin hengessä. Lue lisää Halloween viikon ohjelmastamme: http://www.aplico.fi/fi/?hot=53
Aplicossa tavataan!







lauantai 8. lokakuuta 2016

Matkani ylipainoisesta sohvaperunasta liikunta -ja hyvinvointialalle

Jenni Siponen
Eletään 90-luvun alkua Helsingissä ja vaaka näyttää 162 cm pitkälle teinitytölle jo aivan liikaa. Noin 30 kg liikaa! Ennen niin sporttiselle tytölle on tapahtunut jotain. Jalkapallo, koripallo, luistelu ja lukuisat muut harrastukset olivat vain kaukainen muisto. Kotona oli tarjolla terveellistä kotiruokaa, mutta vähäisillä omilla rahoilla tuli hankittua herkkuja ja ateriarytmi oli täysin kadonnut. Kotona tuli jo huomauttelua kertyneistä kiloista ja jääkaapilla ramppaamisesta, joka ajoi syömään salaa. Syömisestä tuli häpeällistä toimintaa ja oravanpyörä alkoi kehittyä.

Ikää oli 14 vuotta ja oli ensimmäisen dieetin aika. Sairaaladieetti. Googlasin äsken kyseisen dieetin, koska en enää muistanut tarkkaan millainen se oli. Järkyttävää! Muuta en voi sanoa. Muistan, että kahden viikon dieetti oli tuskainen, mutta kuvittelin sen ratkaisevan ylipaino-ongelmani lopullisesti... Kuinka väärässä saatoinkaan olla! Tämä oli alku loputtomalta tuntuneelle taipaleelle. Kaksi viikkoa sairaaladieettiä takana ja vaaka näytti -9 kg. Olin niin onnellinen hyvästä startista ja kaventuneesta olemuksesta. Nyt minun olisi helppo pysyä tässä painossa ja ehkä pudottaa hieman lisääkin.

Kahden viikon elimistön kidutuksen jälkeen oli kuitenkin täysin mahdotonta hillitä syömistä. Kaikki kilot hetkessä takaisin ja pari extraa vielä päälle. Harmitti, suututti, olin vihainen itselleni. Kuinka minulla saattoi olla niin huono itsekuri! Jonkin ajan kuluttua taas itseään niskasta kiinni ja uusi dieetti kehiin...

19-vuotiaana minulta löydettiin hormonaalinen toimintahäiriö nimeltään PCOS, jota sairastavat kerryttävät herkästi kiloja ja niitä on vaikea karistaa. Ainoa "parannuskeino" on kuitenkin painonpudotus, joten paineet lääkäreidenkin puolelta olivat kovat. Kiloja olisi saatava alas. Tähän toimintahäiriöön oli kuitenkin helppo tuudittautua. En siis epäonnistunut ainoastaan oman heikon selkärankani vuoksi, vaan nyt kiloilleni ja epäonnistumisilleni oli olemassa myös virallinen selitys.

Seuraavat 15 vuotta taistelu kiloja vastaan jatkui. Uusi dieetti kehiin, kilot karisevat alkuun nopeasti, fiilis on loistava. "Tällä kertaa minä onnistun, kunhan vain kiellän itseltäni kaikki herkut ja syön tosi vähän". "Se on kaikki tai ei mitään"! Joka kerta epäonnistuin ja kilot tulivat korkojen kera takaisin. En ymmärtänyt kuinka saatoin olla niin heikko. Olin kokeillut kaikki dieetit kaalikeitosta pussikeittoihin, karppaukset ja superdieetit. Useimmat vielä varmuuden vuoksi moneen kertaan, koska olinhan omasta mielestäni niissä tavallaan onnistunut ennenkin, koska kiloja oli kuitenkin pudonnut. Minulla oli vain liian heikko selkäranka, jotta olisin onnistunut pysyvästi.

Noihin vuosiin mahtui ikuisen laihduttamisen lisäksi lapsuuden haave parturi-kampaajaksi valmistumisesta, pidempi parisuhde, muutto Helsingistä Lohjalle, omakotitalo, oma yritys... Tavallaan kaikki mistä olin haaveillut, mutta silti en ollut onnellinen. Elämä oli yhtä jossittelua, joka kaikki pyöri laihtumisen ympärillä. Jos vain olisin hoikempi olisin myös kauniimpi, onnellisempi ja tyytyväisempi itseeni jne.

Vuoden 2013 alussa tein suuria päätöksiä henkilökohtaisessa elämässäni. Päätin pitkän parisuhteen ja lopetin yritystoimintani. Itsetunto oli nollissa narsistisen parisuhteen jäljiltä, mutta kerran täällä vaan eletään, joten turha jäädä rämpimään onnettomaan elämään. Hankin oman asunnon, uuden työpaikan ja vaikka vannoin pysyväni ikuisesti sinkkuna, kohtalo kaiketi puuttui peliin ja toi elämääni aivan mahtavan ihmisen, josta tuli pian paras ystäväni ja avopuolisoni.

En ollut koskaan kokenut miltä tuntuu kun toinen ihminen aidosti uskoo, tukee ja kannustaa. Olin niin onnesta soikeana uudesta elämästäni, etten onnellisuudeltani muistanut edes laihduttaa! Nyt tajusin ettei onni ole laihtumista, vaan ihan muita asioita. Aloin vihdoin myös uskoa itseeni. Uuden parisuhteen myötä baari-illat jäivät vähemmälle ja sporttisen puolison kannustamana lähdin tankotanssin alkeiskurssille. Minua jännitti niin paljon! Enhän ollut liikkunut vuosikausiin kuin ihan satunnaisesti ja ylipainoa oli roimasti! Noh, eipä tullut tankotanssista minun lajia, mutta ovi liikunnalliseen elämään oli vuosien tauon jälkeen taas auki, ja tein elämäni ensimmäisen määräaikaisen sopimuksen kuntokeskukseen. Asia jota olin vannonut että en ikinä tee.

Meni joitakin kuukausia kun ensimmäiset kaverit alkoivat tiedustelemaan paljonko on painoa pudonnut. Olin ihan hämilläni, koska enhän ollut laihdutuskuurilla. Vaatteet oli tosin alkaneet tuntua reiluilta, joten uteliaisuuttani kävin vaa'alla. 10 kg oli kadonnut kuin tuhka tuuleen! En voinut uskoa miten painoni oli voinut pudota, koska en ollut ensimmäistä kertaa eläissäni edes yrittänyt laihduttaa. Aloin miettiä viimeaikaisia muutoksia. Pieni häivähdys ateriarytmistä oli ollut havaittavissa, alkoholi oli jäänyt lähes kokonaan pois, pidemmät lenkit koirien kanssa, kuntosalijäsenyys ja olin alkanut syömään vähän kasviksia, jotka olivat ennen loistaneet poissaolollaan täysin. Oli aivan käsittämätöntä, että huomaamattani tekemäni muutokset olivat niin pieniä ja silti niillä oli ollut niin suuri vaikutus.

Tästä inspiroituneena aloin perehtymään hieman enemmän ravitsemukseen. Tein lisää pieniä muutoksia ruokavaliooni. Panostin ateriarytmiin, kasvikset lisääntyivät pikku hiljaa, makaronit, leivät yms. vaihtuvat 100 % täysjyvätuotteisiin. Lisäksi liikunnasta oli tullut osa arkea. Aina en mennyt liikkumaan onnesta soikeana, mutta tiesin kuinka tärkeä osa hyvinvointia liikunta on ja se auttoi minua raahautumaan salille niinäkin päivinä kun sohva huusi nimeäni. Ensimmäistä kertaa en laihduttanut, enkä kieltänyt itseltäni mitään! Suklaa on suurinta herkkuani ja söin sitä edelleen joka viikko, mutta kohtuullisemmissa määrissä.

 En voinut uskoa, että olin vuosia syyttänyt hormonaalista toimintahäiriötäni, huonoa selkärankaani ja heikkouttani vaikka todellisuudessa minussa ei ollut mitään vikaa! Olin vain yrittänyt mahdotonta.
Ei kukaan pysty ikuisesti kieltämään itseltään herkkuja, elämään kieltolistojen maailmassa ja syömään järjettömän suurilla kalorivajeilla. Laihdutuskuureilla tekee vaan hallaa mielelleen ja kropalleen.

Kiloja siis karisi hitaasti mutta varmasti, yhteensä lähes 30 kg. Muutamat ystävät kysyivät neuvoja ravitsemuksesta ja huomasin kuinka paljon nautin siitä, kun sain auttaa muita onnistumaan elämäntapamuutoksessaan. Siitä se ajatus sitten lähti! Aloin etsimään netistä eri koulutuksia ja päädyin FAF:in tarjoamaan Nutrition Coach -koulutukseen (ravintovalmentaja). Huippukouluttaja Olli Ilanderin opeissa tunne vaan vahvistui; vihdoin tiedän mitä haluan tehdä isona! Jälkeenpäin olenkin naureskellut, ettei mikään ihme etten osannut nuorempana sanoa mitä haluan isona tehdä. Eipä tullut mieleenikään, että satakiloinen sohvaperuna päätyisi liikunta -ja hyvinvointialalle.

Ravintovalmentajan paperit kourassa tulevaisuus oli kuitenkin vielä vähän auki. Tuntui, että haluaisin tarjota tuleville asiakkailleni kokonaisvaltaisempaa valmennusta ja haluaisin opiskella lisäksi liikunta-alaa. Vaikka itse painonpudotuksessa ravitsemuksella on suurempi rooli, on liikunta kuitenkin tärkeä tuki, jonka vaikutus korostuu etenkin painonhallinta vaiheessa. Tässä vaiheessa olin siirtynyt Aplicon asiakkaaksi ja pääsin juttelemaan Jutta Österberg-Hurmeen äitiyslomaa sijaistaneen Tiia Norppa-Ruotsalon kanssa eri vaihtoehdoista kouluttautua liikunta-alalle. Tämän juttelutuokion jälkeen kaikki kävi hetkessä. Vain jokusen päivää myöhemmin huomasin, että Urheiluopisto Kisakeskuksessa oli haku käynnissä Liikunnan ammattitutkintoon. Laitoin samalla hakemuksen menemään ja jo muutaman päivän päästä olin haastattelussa opintoja varten. Vain pari viikkoa myöhemmin olin jo koulun penkillä. Laitoin Tiialle viestiä kouluun pääsystä ja tiedustelin samalla työharjoittelupaikkaa. Sovimme Tiian kanssa tapaamisen. Ollin hyvin epäuskoinen, että minulle tarjoutuisi työharjoittelupaikka niin monipuolisesta tarjonnasta ja huippu ammattilaisista koostuvasta Aplicosta. Meinasin siis kirjaimellisesti pudota penkiltä, kun Tiia tarjosi minulle työharjoittelupaikkaa ja sen lisäksi vielä työpaikkaa. Kampaajatyöni lisäksi minulla on lähes 20 vuotta työkokemusta ja lisäksi ammattitutkinto myynnistä -ja asiakaspalvelusta. Aloitin siis opintojen ohessa työt asiakasneuvojana ja vastaanoton asiakaspalvelussa. Opintojen edettyä ja Flowride ja jooga -kurssin käytyä aloin ohjaamaan myös ryhmäliikuntatunteja.

Vuotta myöhemmin kädessäni on liikunnan ammattitutkinnon ja Urheiluopistojen personal trainerin paperit. Rankan vuoden kruunasi tulevaisuus Aplicolla. Minun on edelleen vaikea uskoa kuinka kaikki asiat vaan järjestyi. Aivan kuin joku olisi ohjannut koko tulevaisuuttani puolestani.

Tulevaisuudessa tahdon kouluttautua lisää niin ravitsemuksen kuin liikunnankin saralla. Lokakuussa työnkuvani saa taas lisää uusia tuulia, kun aloitan Aplicon Trainer teamissa Fustra personal trainerina. Tämä on ollut haaveenani siitä lähtien kun ensi kerran istuin Tiian kanssa alas juttelemaan liikunta-alasta ja odotan innolla tulevaa.

Haluan korostaa valmennuksissani syitä sille miksi ihminen syö niin kuin syö tai miksi hän ei liiku. Kun asioita lähdetään korjaamaan syvältä, ovat muutokset helpompi toteuttaa ja niistä tulee pysyviä. Ei talostakaan voi remontoida vain kattoa, jos todelliset ongelmien syyt ovat pohjarakenteissa. Tavoitteenani on saada ihmiset lopettamaan laihduttamisen ja sen sijaan opettaa heidät syömään riittävän hyvin, auttaa etsimään itselle mieluisan liikuntamuodon, opastaa arvostamaan itseään ja nauttimaan elämästä.


 

Jenni Siponen


044 513 3012

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Hymyn voima on voittamaton – Mindfulness oman itsensä etsinnän työkaluna

”Ideat ovat kuin kaloja. Jos tahtoo saada pieniä kaloja, voi pysytellä matalassa vedessä. Mutta jos tahtoo saada isoja kaloja, pitää mennä syvemmälle. Oikein syvällä kalat ovat voimakkaampia ja puhtaampia. Ne ovat valtavia ja hyvin kauniita.” -David Lynch

Matkani kevään 2016 Mindfulness –kurssin parissa vaikutti elämääni. Tietoisen läsnäolon avulla minä pystyn sukeltamaan syvemmälle pyydystämään isoja kaloja. Jotta voin kertoa mitä muuttui ja miten, minun täytyy kertoa ensin missä elämäntilanteessa olin viime talvena.

Jokaiselle meistä todennäköisesti tulee elämässä hetkiä, kun ei enää vain jaksa. Kyseinen tunne hiipi mieleeni pikkuhiljaa noin vuosi sitten. Aamuisin en jaksanut nousta sängystä ylös, uuden päivän aloittaminen ei tuntunut enää mahdollisuudelta, se pelotti ja sen ajatteleminenkin sai oloni tuntumaan väsyneeltä. En ehtinyt tehdä ruokaa, en ehtinyt siivoamaan ja mikä pahinta en ehtinyt olla yhteydessä ystäviini. Aloitin työni heti kun heräsin: ”Jotain jäi eilen tekemättä, mikä pitääkin tehdä tänään ennen kuin menen töihin”. Tai sitten aloin ajatella mitä teen, kun pääsen töihin. Menin suihkuun ja koitin huuhdella väsymyksen pois. Peilistä katsova hahmo oli vanhentunut kahdessa vuodessa 10 vuotta. Työ, jota olin 2 vuotta intohimoisesti rakastanut, muuttui todella ahdistavaksi ja raskaaksi. Töihin lähtiessäni en tuntenut enää iloa vaan toivottomuutta. Menin töihin suoriutumaan tai ehkä tarkemmin sanottuna selviytymään. Kun pääsin töihin, niin halusin sieltä vain mahdollisimman nopeasti pois. Vedin kasvoilleni naamion, jonka tarkoitus oli peittää se ilme, mikä kertoi oikean tunnetilani. Jopa minulle ennen niin luontainen hymyily sattui. Enhän minä voinut näyttää olevani heikko, jos yritän opettaa asiakkaitani olemaan vahvoja?


Kotiin päästyäni työhön liittyvät asiat vaivasivat minua yötä myöden. Koitin paeta tilannetta keksimällä vielä sillä vähäisellä vapaa-ajalla koko ajan jotain tekemistä. Liikuin tekemisestä tekemiseen. Unohdin sanoa ei. Olin siis ajautunut pisteeseen, jossa olin vain yksinkertaisesti tehnyt ihan liikaa töitä ihan liian pitkään. Minua ei kukaan pakottanut tekemään enemmän töitä, koska päätän itse työajoistani. Kyse oli siis vain siitä, että olin niin järjettömän tunnollinen ja kunnianhimoinen omaa työtäni kohtaan, etten voinut hellittää missään vaiheessa.

En aluksi tuntenut, että olisin tehnyt paljon töitä. Työni oli niin kivaa, että tein sitä mielellään vähän enemmän. Halusin olla koko ajan jotain enemmän, tietää enemmän, osata enemmän, olla koko ajan yhä parempi. Huomasin loppuun palamisen merkkejä, mutta ajattelin olevani jonkin sortin teräsmies, joka selviää mistä vaan. Menin tapani mukaan tutkimaan asiaa siinä vaiheessa, kun aloin tiuskimaan kavereilleni pienistäkin asioista ja ajatukseni alkoivat olla todella pimeät. Luin masennuksen- ja burn outin oireista ja vertasin niitä omiin oireisiini. Eikä siinä mikään Freud tarvinnut olla, että ymmärsin asioideni olevan aika solmussa.

Ensimmäinen askel kohti parantumista oli siis myöntää itselleni, että jotain oli vialla. Toinen askel ja ehkä se raskain oli kertoa asiasta jollekin. Se tuntui aluksi todella nöyryyttävältä. Luulin olevani vahva ja sitten löydänkin itseni täysin rikki toisen edessä. Mutta paha olo kestikin vain hetken. Asiasta kertominen olikin todella puhdistava kokemus. Vaikka palaset olivat lattialla, aloin tuntea, että kyllä me ne tästä vielä kokoaisimme. Nimenomaan ME kokoaisimme. Siinä on ilmeisesti syynsä miksi me ihmiset olemme parempia ja huomattavasti tehokkaampia yhdessä kuin yksin. En olisi selvinnyt ilman hyviä ystäviäni ja kiitos siitä kuuluu heille. He jaksoivat kuunnella, ymmärtää ja luoda minuun uskoa. Silloin aloin ajatella elämästäni eri tavalla. Aloin asettaa elämäni arvoja erilaiseen järjestykseen kuin aiemmin.  Ilmeisesti pitää saada henkisesti kunnolla turpaan, jotta voi oppia jotain todella arvokasta.

Siinä elämäni tarkoitusta miettiessäni ja töitäni vähentäessä, aloin kiinnostua mielen harjoitteista ja meditaatiosta. Olin järjestämässä meillä Aplicolla Mindfulness-kurssia keväälle ja päätin jo hyvin aikaisessa vaiheessa osallistua myös itse siihen. Olin tietysti mukana info-tilaisuuksissa, joissa kurssimme ohjaaja Sirpa Salmenoja veti muutaman lyhyen harjoitteen. En ollut uskoa, miten tuskaa on istua 10 minuuttia ja olla tietoisesti läsnä. Tarkoituksena oli vain keskittyä omaan hengitykseen. Olen elämäni aikana tehnyt monta kovaa fyysistä harjoitusta, eikä mikään niistä ole ollut yhtä haastavaa kuin Mindfulness-istumameditaatio. Minun teki koko ajan mieli juosta huoneesta ulos tekemään jotain ”järkevämpää”. Ohjaajalla on sointumalja, jota hän soittaa, kun harjoitus alkaa ja päättyy. Mielessäni halusin monesti nousta kesken meditaation lyömään kyseinen sointumalja pirstaleiksi. Mutta en tehnyt sitä, vaan päätin jatkaa.

Kurssi alkoi ja meditaatio-ajat pitenivät puolentoistatunnin tapaamisten aikana. Kurssilla korostettiin, ettei meillä ole tavoitetta harjoitteissa ja jokainen harjoite on onnistunut, tapahtui sen aikana mitä hyvänsä. Silti olisin halunnut SUORITTAA harjoitteen jotenkin paremmin, löytää jonkin valaistumisen tai helpotuksen. Puolessa välissä kurssia aloinkin ymmärtää Mindfulnessin meditaatioiden ajatuksen. Mindfulnessin kehittäjä Jon Kabat-Zinn on todennut:

Meditaatiossa on yksinkertaisesti kyse siitä, että ihminen on oma itsensä ja tietää jotain siitä, mitä se tarkoittaa.”

Heräsin ajatukseen, että mitä jos maailma onkin jo valmis? Minulla ei olekaan kiire minnekään? Olinko ymmärtänyt jatkuvan kehittymisen ja oppimisen ehkä hieman väärin? Tarvitseeko minun väkisin etsiä mitään, kun voin vain oikeasti avata silmäni ja nähdä sen. Mitä jos minä en olekaan erityisen tärkeä hahmo tässä ajassa? Tarvitseeko jonkun muistaa minut 100 vuoden päästä?

Aloin oikeasti tehdä meditaatioita kotonakin. Kurssin alusta lähtien olimme saaneet tehtäväksi meditoida myös kotona. Minä olin hoitanut sen ensimmäisen viikon aikana laittamalla ohjaajan äänitteen soimaan ja ryhtynyt nukkumaan. Vaikka meditaation aikana nukkuminenkin voi olla välillä hyvä päätös niin silloin olemme tiedottomassa tilassa, eikä mieli silloin saa välttämättä harjoitusta.

Jotenkin tuo 15-30 minuutin meditointi päivässä, antoikin minulle päivään enemmän aikaa. Arjen tilanteista tulikin paljon mielenkiintoisempia: Siirtymiset paikasta toiseen eivät olleet enää pelkkiä siirtymisiä vaan niistä alkoi muodostua retkiä. Matkat, jotka aiemmin menin pyörällä, meninkin kävellen. Välillä oikein tahallaan lähden aikaisin töihin, jotta voisin kävellä hitaasti ja fiilistellä ympäristöä. Ympäristö muuttuikin mielenkiintoiseksi, jopa se reitti mitä olin kulkenut jo muutaman vuoden. Jotenkin jokainen kerta olikin nyt uusi. Ihmisten kanssa juttelu muuttui omalla tavallaan seikkailuksi. Meistä varmasti jokainen on kohdannut tilanteen, jossa toinen puhuu ja itse miettii mitähän sanoisin seuraavaksi ja silloin jää kuulematta puolet asioista mitä toinen sanoo. Esimerkiksi kun tapaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa ja kättelee, niin pitää ajatella niin paljon omaa nimeä, että toisen nimi unohtuu heti kättelyssä. Nyt minulla olikin aikaa siihen mitä toisella oli kerrottavaa ja vastasin asioihin mitä toinen kertoi. Huomasin pitäväni yhä enemmän ihmisten kanssa puhumisesta. Aloin nähdä myös toisen ilmeet ja kehon liikkeet selkeämmin. Minusta tuntuu, että muutuin vuorovaikutteisemmaksi, mikä nyt taitaa olla aika hyvä asia ammattini kannalta.

Juha Koivuporras
Kurssin jälkeen olen huomannut, miten tärkeää on jatkaa harjoitteiden tekemistä. Jos pidän pitempiä taukoja meditoinnista, löydän itseni stressin keskeltä ja liian kovassa vauhdissa. Mieleni ei halua pysähtyä. En jaksa keskittyä. En opi. En ideoi. Silloin minä pysähdyn ja meditoin. Keskityn hengitykseeni 10 minuuttia ja jotenkin ajan käsitys jälleen muuttuu. On todella vapauttavaa havaita, ettei minun tarvitse saavuttaa mitään. Tärkeintä on, että säilytän mielenkiintoni elämän haasteita kohtaan, etsin ratkaisuja minua kiinnostaviin asioihin ja löydän elinikäisen oppimisen ilon. Ilo koostuu hetkistä, joita emme välttämättä näe, jos ajatukset hallitsevat mieltä. Ajatuksia tulee ja menee, mutta ne eivät ole aina totta. Niiden hallitseminen ja välillä sivusta katsominen on itse asiassa aika hulvatonta. Ei aina helppoa, mutta eikö yleensä iloisin hetki ole se, kun tartut toimeen, ponnistelet asian eteen ja lopulta onnistut? Sitä kutsutaan kasvuksi. Mindfulnessissa kyse on mielen kasvusta. Ja otan kasvun vastaan hymyillen, koska hymyily ei enää satu. Naamiot ovat historiaa ja tunnen, kuinka hymyn voima on voittamaton.

”Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,

niin saatte te vasten suuta!

Nyt raudasta mulla on jänteret,

nyt luuni on yhtä luuta.

Kas, Apolloa, joka hymyilee,

sitä voita ei Olympo jumalineen,

ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.

Hymyn voima on voittamaton.”

- Ote Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo
 
 

Hymyn voima on voittamaton – Mindfulness oman itsensä etsinnän työkaluna

Hymyn voima on voittamaton – Mindfulness oman itsensä etsinnän työkaluna

”Ideat ovat kuin kaloja. Jos tahtoo saada pieniä kaloja, voi pysytellä matalassa vedessä. Mutta jos tahtoo saada isoja kaloja, pitää mennä syvemmälle. Oikein syvällä kalat ovat voimakkaampia ja puhtaampia. Ne ovat valtavia ja hyvin kauniita.” -David Lynch

Matkani kevään 2016 Mindfulness –kurssin parissa vaikutti elämääni. Tietoisen läsnäolon avulla minä pystyn sukeltamaan syvemmälle pyydystämään isoja kaloja. Jotta voin kertoa mitä muuttui ja miten, minun täytyy kertoa ensin missä elämäntilanteessa olin viime talvena.

Jokaiselle meistä todennäköisesti tulee elämässä hetkiä, kun ei enää vain jaksa. Kyseinen tunne hiipi mieleeni pikkuhiljaa noin vuosi sitten. Aamuisin en jaksanut nousta sängystä ylös, uuden päivän aloittaminen ei tuntunut enää mahdollisuudelta, se pelotti ja sen ajatteleminenkin sai oloni tuntumaan väsyneeltä. En ehtinyt tehdä ruokaa, en ehtinyt siivoamaan ja mikä pahinta en ehtinyt olla yhteydessä ystäviini. Aloitin työni heti kun heräsin: ”Jotain jäi eilen tekemättä, mikä pitääkin tehdä tänään ennen kuin menen töihin”. Tai sitten aloin ajatella mitä teen, kun pääsen töihin. Menin suihkuun ja koitin huuhdella väsymyksen pois. Peilistä katsova hahmo oli vanhentunut kahdessa vuodessa 10 vuotta. Työ, jota olin 2 vuotta intohimoisesti rakastanut, muuttui todella ahdistavaksi ja raskaaksi. Töihin lähtiessäni en tuntenut enää iloa vaan toivottomuutta. Menin töihin suoriutumaan tai ehkä tarkemmin sanottuna selviytymään. Kun pääsin töihin, niin halusin sieltä vain mahdollisimman nopeasti pois. Vedin kasvoilleni naamion, jonka tarkoitus oli peittää se ilme, mikä kertoi oikean tunnetilani. Jopa minulle ennen niin luontainen hymyily sattui. Enhän minä voinut näyttää olevani heikko, jos yritän opettaa asiakkaitani olemaan vahvoja?


Kotiin päästyäni työhön liittyvät asiat vaivasivat minua yötä myöden. Koitin paeta tilannetta keksimällä vielä sillä vähäisellä vapaa-ajalla koko ajan jotain tekemistä. Liikuin tekemisestä tekemiseen. Unohdin sanoa ei. Olin siis ajautunut pisteeseen, jossa olin vain yksinkertaisesti tehnyt ihan liikaa töitä ihan liian pitkään. Minua ei kukaan pakottanut tekemään enemmän töitä, koska päätän itse työajoistani. Kyse oli siis vain siitä, että olin niin järjettömän tunnollinen ja kunnianhimoinen omaa työtäni kohtaan, etten voinut hellittää missään vaiheessa.

En aluksi tuntenut, että olisin tehnyt paljon töitä. Työni oli niin kivaa, että tein sitä mielellään vähän enemmän. Halusin olla koko ajan jotain enemmän, tietää enemmän, osata enemmän, olla koko ajan yhä parempi. Huomasin loppuun palamisen merkkejä, mutta ajattelin olevani jonkin sortin teräsmies, joka selviää mistä vaan. Menin tapani mukaan tutkimaan asiaa siinä vaiheessa, kun aloin tiuskimaan kavereilleni pienistäkin asioista ja ajatukseni alkoivat olla todella pimeät. Luin masennuksen- ja burn outin oireista ja vertasin niitä omiin oireisiini. Eikä siinä mikään Freud tarvinnut olla, että ymmärsin asioideni olevan aika solmussa.

Ensimmäinen askel kohti parantumista oli siis myöntää itselleni, että jotain oli vialla. Toinen askel ja ehkä se raskain oli kertoa asiasta jollekin. Se tuntui aluksi todella nöyryyttävältä. Luulin olevani vahva ja sitten löydänkin itseni täysin rikki toisen edessä. Mutta paha olo kestikin vain hetken. Asiasta kertominen olikin todella puhdistava kokemus. Vaikka palaset olivat lattialla, aloin tuntea, että kyllä me ne tästä vielä kokoaisimme. Nimenomaan ME kokoaisimme. Siinä on ilmeisesti syynsä miksi me ihmiset olemme parempia ja huomattavasti tehokkaampia yhdessä kuin yksin. En olisi selvinnyt ilman hyviä ystäviäni ja kiitos siitä kuuluu heille. He jaksoivat kuunnella, ymmärtää ja luoda minuun uskoa. Silloin aloin ajatella elämästäni eri tavalla. Aloin asettaa elämäni arvoja erilaiseen järjestykseen kuin aiemmin.  Ilmeisesti pitää saada henkisesti kunnolla turpaan, jotta voi oppia jotain todella arvokasta.

Siinä elämäni tarkoitusta miettiessäni ja töitäni vähentäessä, aloin kiinnostua mielen harjoitteista ja meditaatiosta. Olin järjestämässä meillä Aplicolla Mindfulness-kurssia keväälle ja päätin jo hyvin aikaisessa vaiheessa osallistua myös itse siihen. Olin tietysti mukana info-tilaisuuksissa, joissa kurssimme ohjaaja Sirpa Salmenoja veti muutaman lyhyen harjoitteen. En ollut uskoa, miten tuskaa on istua 10 minuuttia ja olla tietoisesti läsnä. Tarkoituksena oli vain keskittyä omaan hengitykseen. Olen elämäni aikana tehnyt monta kovaa fyysistä harjoitusta, eikä mikään niistä ole ollut yhtä haastavaa kuin Mindfulness-istumameditaatio. Minun teki koko ajan mieli juosta huoneesta ulos tekemään jotain ”järkevämpää”. Ohjaajalla on sointumalja, jota hän soittaa, kun harjoitus alkaa ja päättyy. Mielessäni halusin monesti nousta kesken meditaation lyömään kyseinen sointumalja pirstaleiksi. Mutta en tehnyt sitä, vaan päätin jatkaa.

Kurssi alkoi ja meditaatio-ajat pitenivät puolentoistatunnin tapaamisten aikana. Kurssilla korostettiin, ettei meillä ole tavoitetta harjoitteissa ja jokainen harjoite on onnistunut, tapahtui sen aikana mitä hyvänsä. Silti olisin halunnut SUORITTAA harjoitteen jotenkin paremmin, löytää jonkin valaistumisen tai helpotuksen. Puolessa välissä kurssia aloinkin ymmärtää Mindfulnessin meditaatioiden ajatuksen. Mindfulnessin kehittäjä Jon Kabat-Zinn on todennut:

Meditaatiossa on yksinkertaisesti kyse siitä, että ihminen on oma itsensä ja tietää jotain siitä, mitä se tarkoittaa.”

Heräsin ajatukseen, että mitä jos maailma onkin jo valmis? Minulla ei olekaan kiire minnekään? Olinko ymmärtänyt jatkuvan kehittymisen ja oppimisen ehkä hieman väärin? Tarvitseeko minun väkisin etsiä mitään, kun voin vain oikeasti avata silmäni ja nähdä sen. Mitä jos minä en olekaan erityisen tärkeä hahmo tässä ajassa? Tarvitseeko jonkun muistaa minut 100 vuoden päästä?

Aloin oikeasti tehdä meditaatioita kotonakin. Kurssin alusta lähtien olimme saaneet tehtäväksi meditoida myös kotona. Minä olin hoitanut sen ensimmäisen viikon aikana laittamalla ohjaajan äänitteen soimaan ja ryhtynyt nukkumaan. Vaikka meditaation aikana nukkuminenkin voi olla välillä hyvä päätös niin silloin olemme tiedottomassa tilassa, eikä mieli silloin saa välttämättä harjoitusta.

Jotenkin tuo 15-30 minuutin meditointi päivässä, antoikin minulle päivään enemmän aikaa. Arjen tilanteista tulikin paljon mielenkiintoisempia: Siirtymiset paikasta toiseen eivät olleet enää pelkkiä siirtymisiä vaan niistä alkoi muodostua retkiä. Matkat, jotka aiemmin menin pyörällä, meninkin kävellen. Välillä oikein tahallaan lähden aikaisin töihin, jotta voisin kävellä hitaasti ja fiilistellä ympäristöä. Ympäristö muuttuikin mielenkiintoiseksi, jopa se reitti mitä olin kulkenut jo muutaman vuoden. Jotenkin jokainen kerta olikin nyt uusi. Ihmisten kanssa juttelu muuttui omalla tavallaan seikkailuksi. Meistä varmasti jokainen on kohdannut tilanteen, jossa toinen puhuu ja itse miettii mitähän sanoisin seuraavaksi ja silloin jää kuulematta puolet asioista mitä toinen sanoo. Esimerkiksi kun tapaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa ja kättelee, niin pitää ajatella niin paljon omaa nimeä, että toisen nimi unohtuu heti kättelyssä. Nyt minulla olikin aikaa siihen mitä toisella oli kerrottavaa ja vastasin asioihin mitä toinen kertoi. Huomasin pitäväni yhä enemmän ihmisten kanssa puhumisesta. Aloin nähdä myös toisen ilmeet ja kehon liikkeet selkeämmin. Minusta tuntuu, että muutuin vuorovaikutteisemmaksi, mikä nyt taitaa olla aika hyvä asia ammattini kannalta.

Juha Koivuporras
Kurssin jälkeen olen huomannut, miten tärkeää on jatkaa harjoitteiden tekemistä. Jos pidän pitempiä taukoja meditoinnista, löydän itseni stressin keskeltä ja liian kovassa vauhdissa. Mieleni ei halua pysähtyä. En jaksa keskittyä. En opi. En ideoi. Silloin minä pysähdyn ja meditoin. Keskityn hengitykseeni 10 minuuttia ja jotenkin ajan käsitys jälleen muuttuu. On todella vapauttavaa havaita, ettei minun tarvitse saavuttaa mitään. Tärkeintä on, että säilytän mielenkiintoni elämän haasteita kohtaan, etsin ratkaisuja minua kiinnostaviin asioihin ja löydän elinikäisen oppimisen ilon. Ilo koostuu hetkistä, joita emme välttämättä näe, jos ajatukset hallitsevat mieltä. Ajatuksia tulee ja menee, mutta ne eivät ole aina totta. Niiden hallitseminen ja välillä sivusta katsominen on itse asiassa aika hulvatonta. Ei aina helppoa, mutta eikö yleensä iloisin hetki ole se, kun tartut toimeen, ponnistelet asian eteen ja lopulta onnistut? Sitä kutsutaan kasvuksi. Mindfulnessissa kyse on mielen kasvusta. Ja otan kasvun vastaan hymyillen, koska hymyily ei enää satu. Naamiot ovat historiaa ja tunnen, kuinka hymyn voima on voittamaton.

”Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,

niin saatte te vasten suuta!

Nyt raudasta mulla on jänteret,

nyt luuni on yhtä luuta.

Kas, Apolloa, joka hymyilee,

sitä voita ei Olympo jumalineen,

ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.

Hymyn voima on voittamaton.”

- Ote Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo
 
 

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Kymmenen vuotta asiakkaana

Aplicon tiimillä oli ilo palkita jälkeen uskollisia asiakkaitaan viime viikolla. Kymmenen vuotta yhteistyötä ja yhdessä hikoiltuja tunteja oli takana 102 asiakkaalla. Kahvin ja kymppivee kakun ohella muisteltiin yhdessä kuljettua historiaa. Pitkä matka on tultu ja kehitetty toimintaa yhdessä.


Yksi asia, josta keskustelimme illan aikana oli se, mistä asiasta olemme eniten ylpeitä ja onnellisia. Toki klubin Karjalankadun ensimmäisen toimipisteen avaaminen sekä huikean Ratakadun rakennusprojektin jälkeen olimme ylpeitä. Asiaa pidempään pohdittuna yksi asia mikä yhdistää koko henkilökuntaamme on liikunnanohjauksen aito ilo. Tupa täynnä jumppareita ja onnistunut ohjaus palkitsee joka kerta ja nostaa yhä ihokarvat pystyyn. Sitä tunnetta ei voi ostaa, vaan se tulee meiltä kaikilta sydämmestä. On ilo palvella ja tehdä tätä työtä. Siitä saamme kiittää kaikkia asiakkaitamme. Erityisesti näitä yli kymmenen vuotta kanssamme liikkuneita.

Liikunta-ja Hyvinvointikeskus Aplico juhli omaa täyttä kymppiään 27.9.2014. Silloin myös ensimmäisillä asiakkailla tuli kymmenen vuotta täyteen. Palkitsemme uskollisia ja pitkäaikaisia asiakkaitamme vuosittain.

Milloin sinusta tulee Aplicon platinum member, jolla on kymmenen vuotta täynnä jäsenenämme?

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Lohjan puistojumppien historia alkoi keskusaukiolta 1997

Lohjan puistojumppaohjaajat eri yrityksistä 2015
Puistojumppien alkaminen Aurlahdessa on varma kesän merkki. Tänä vuonna Lohjalaiset toimijat ovatkin täyttäneet rannan monilla liikunta-aktiviteeteillä. Lohjalaiset ovat etuoikeutettuja, kun Lohjan liikuntakeskus kerää toimijat yhteen ja he yhdessä meidän yrittäjien kanssa tarjoavat liikunnallisia elämyksiä läpi kesän. Kuinka moni muistaa milloin ja miten säännölliset puistojumpat saapuivat Lohjalle? Tässä lyhyt katsaus Aplicon puistojumpan historiaan.

Lohjan Naistensali aloitti Sirpa Innasen (nyk. Salmenoja) toimesta jumpat vuonna 1997. Aurlahteen ei silloin vielä päästy, mutta ahkerat jumpparit täyttivät keskusaukion joka keskiviikko. Ensimmäisen jumpan ohjasivat Tanja Vienonen (nyk. Karpela) ja Jutta Österberg (nyk. Österberg-Hurme). Seuraavana vuonna Aurlahden nurmikenttä oli odotettu paikka puistojumpalle, jossa onkin jumpattu aktiivisesti sen jälkeen.
Seitsemän vuotta ehdittiin jumpata Aurlahdessa Naistensalin vetämänä. Liiketoiminnan myynti Liikunta-ja Hyvinvointikeskus Aplicolle vuonna 2004 ei muuttanut kesäjumppien paikkaa, vaan yhä täytämme Aurlahden kesän keskiviikot.

Aurlahden rantajoogaa 2014
Vuonna 2009 perinteinen puistojumppa muuttui kesäiseksi kuntojumpaksi. CMS ketjun valtakunnallisen projektin tavoitteena oli saada ihmiset liikkeelle keskellä kesää ja siirtymään klubeille syksyn tullen.
Seuraava suurempi muutos puistojumppaan oli silloisen Zumba buumin rantautuminen Suomeen vuonna 2010. Seuraavina vuosina Aurlahti sai nähdä kaikkien vuosien suurimmat harrastajamäärät, kun Zumbaajia oli parhaimmillaan yli 200. Viisi seuraavaa vuotta Aplico ohjasi Kesä Zumbaa Aurlahdessa.

Vuonna 2013 rantaan toimme myös Summer Yogan. Torstai aamu alkaa yhä pehmeästi joogaten. 2015 kesänä muotiin noussut kehonpainoharjoittelu nähtiin myös Aurlahdessa Aplicon toimesta.

Tänä vuonna halusimme uudistaa keskiviikkoillan ohjelman ja päätimme ohjata monivuotisen Zumban sijaan Lavista läpi kesän. Uusi Lavatansseihin pohjautuva tunti sopii kaikille junnusta sennuun. Tunnilla on vanhasta Zumbasta tuttuja tanssityylejä kuten esimerkiksi cha cha ja salsa. Uutta ovat mm. lavoilta tuttu rokki, humppa, tango, foksi ja jive. Mukaan piristeinä mahtuu myös mm. Lauri Tähkän kuuma kesähitti Morsian. Tästä ei kesäjumppa ulkona parane.

Kurssimuotoisena tänä kesänä ohjataan myös Bailamama-tunteja odottaville ja pienten lasten äideille. Nämä perjantai aamun tunnit ohjataan juhannukseen asti. Aplicon keskiviikon Lavis ja torstai-aamun jooga ilahduttavat kuntoilijoita läpi kesän.

Aplicon kesäjumppatiimi 2016
Aplicon tiimillä on kaikkiaan jo huikea 18. kesä Aurlahdessa. 19-vuotta puistojumppaa Lohjalaisille kaiken kaikkiaan. Jos sinä et vielä ole kokeillut jumppaamista Aurlahdessa on siihen nyt hyvä mahdollisuus. Upea maisema ja Lohjalainen tarjonta tarjoavat siihen ensiluokkaiset puitteet. Tapaamisiin puistojumpilla!

Ensi kesänä juhlitaankin 20 vuotista puistojumppaa Lohjalla!